1. Saapuminen Britteihin

Ensimmäinen kerta uudessa maassa on aina omalla tavallaan hieman jännittävä. Ei oikeasti tiedä mitä odottaa, vaikka olisikin tutustunut matkakohteeseensa etukäteen. Minulle kyllä kerrottiin monelta taholta Britannian erikoisuuksista, mutta ei niitä vielä silloin osannut sisäistää. Vasta nyt, kun on itse paikan päällä päässyt todistamaan näitä kummallisuuksia, ei voi kuin ihmetellä miten tähän ei sittenkään osannut varautua.

Saavuin maahan maanantaina 6.9.2010 iltalennolla Helsingistä Manchesteriin. 2,5h lento meni varsin leppoisasti kuin myös laskeutuminen maahan, vaikka vettä satoikin varsin railakkaasti. Tässä sainkin jo heti muistutuksen Britannian sijainnista ja varsinkin sen säästä. Oikeastaan pelästyinkin hieman, tätäkö tämä tulisi olemaan, ainaista vesisadetta? Koneesta päästyäni suuntasin passintarkastukseen, joka menikin joutuisasti ja oikein sujuvasti, kun ei meitä iltalentolaisia niin kovin montaa ollut. Matkalaukkukin löytyi suuremmitta ponnisteluitta ja oli selvinnyt sekin matkasta kolhuitta.

Seuraava tavoitteeni olikin sitten löytää ulos lentokentältä ja etsiä taksi, jolla pääsisin lentokentän lähellä sijaitsevaan hotelliini yöksi. Koska kenttä oli varsin pieni, löysin nopeasti ulos ja taksejakin oli jonoksi asti oven ulkopuolella. Taksiin olikin sitten kiire ulko-ovelta, kun vesisade oli astetta rankempi. Sain kuitenkin ilmaistua taksikuskille majapaikkani osoitteen ja niin alkoi matka kohti tilapäismajoitustani. Perille pääsin helposti ja kivuttomasti, mitä nyt taksi maksoi yöaikaan hieman enemmän kuin olisin toivonut. Pääasia oli kuitenkin, että pääsin perille ehjin nahoin ja hotelliin sisäänkirjoittautuminenkin sujui lähes ongelmitta. Muutaman kerran täytyi tosin kysyä uudelleen, että mitä tämä vastaanottovirkailija oikein sanoi, kun en vielä kovin tottunut tähän brittiläiseen puhetyyliin ollut. Asiat kuitenkin selvisivät ja pääsin kivuttomasti hotellihuoneeseeni, jossa sainkin sitten huokaista helpotuksesta. Matkan ensimmäinen vaihe oli kunniallisesti suoritettu ja olin päässyt majapaikkaani onnellisesti.

Seuraavana aamuna olikin sitten aamiaisen vuoro ja siellä sai taas ihmetellä, että mitähän sitä söisi. Onneksi tarjolla oli perinteisten englantilaisten aamupalaherkkujen - makkaroiden, pekonin, sienien, papujen ja kananmunien - lisäksi myös minulle tutumpia aamupalavaihtoehtoja, kuten muroja, leipää, jogurttia ja tuoremehua. Uskaltauduin kyllä kokeilemaan myös näitä englantilaisia makkaroita, joiden minulle oli kerrottu olevan varsin erilaisia niistä mihin kotimaassani olen tottunut. Olivat todellakin erimakuisia kuin mitä kotimaassa oli tullut syötyä, mutta eivät sentään pahoja. Vaikkakin yksi makkara oli minulle varsin riittävä, toista en enää kaivannut!

Aamupalalta selvittyäni pyysin vastaanotosta varaamaan minulle taksin, jotta ehtisin klo 12 lähtevään junaan, joka kuljettaisi minut sitten pysyvämpään majapaikkaani, Wolverhamptoniin. Taksi saatiin tilattua, ja minulle jäi useampi tunti luppoaikaa, kun söin aamiaisen jo ensimmäisten joukossa. Eipä siinä sitten muuta kuin palasin huoneeseeni, järjestelin uudelleen matkalaukkuani ja selailin brittiläisiä tv-kanavia. Niin jännittynyt olin jo pääsystä matkan seuraavaan vaiheeseen, että kampesin itseni alakertaankin jo kaksikymmentä yli yhdentoista ja sitten sainkin siellä odotella taksin saapumista.

Lopulta taksi ilmaantui ovelle ja näin jatkui matka kohti Manchesterin juna-asemaa. Ensin tosin täytyi mennä lentokentän juna-asemalle, josta paikallisjuna kuljettaisi minut Manchesterin pääasemalle. Ihme ja kumma, sain jo aiemmin varaamani liput onnellisesti lunastettua lippuautomaatista ja pääsin jopa varsin kivuttomasti paikallisjunan kyytiin. Hieman jouduin ihmettelemään, kun minun lipussani luki paikkanumero, mutta junassa itsessään ei missään ollut paikkanumeroita merkittyinä. Kysyin sitten muuan herrasmieheltä, että mitäs tämä tarkoittaa ja hän sitten ystävällisesti kertoi, ettei siinä junassa ollut istumapaikalla väliä ja sain siis istua minne halusin.

Samaisen miehen neuvoa kysyin vielä myöhemminkin, kun hän alkoi jo nousta lähteäkseen junasta, johon minä hätäännyin, että tässäköhän minunkin pitää jäädä pois. Mies kuitenkin kertoi, että todennäköisesti juna pysähtyy kokonaan sille asemalle, jolle minä olin menossa, ja että se pääasema on kyllä niin suuri, ettei sitä voi olla huomaamatta. Niinpä jäin vielä paikalleni ja keskityin katselemaan ohikiitäviä maisemia. Vielä muutamaan otteeseen juna pysähtyi pienillä väliasemilla ja otti kyytiin lisää matkustajia ja jätti toisia pois. Lopulta saavuimme pääjuna-asemalle ja minäkin kampesin itseni ja matkalaukkuni pois kyydistä.

Seuraava haaste olikin, että selvitän mistä Wolverhamptoniin menevä juna olisi lähdössä ja kuinka pian se lähtisi. Tämä onneksi oli myös erityisen helppoa, sillä kyseisellä juna-asemalla oli suuri digitaalinen näyttö, jossa luki kaikki tarvittavat tiedot lähtevistä ja saapuvista junista. Siinä selvisi, että minulla olisi vielä noin kymmenisen minuuttia aikaa junan lähtöön ja tässä vaiheessa päätinkin ostaa jotain syötävää asemalla olevista ruokapaikoista. Saalistin itselleni tomaatti-mozzarella patongin ja puolen litran Fantan. Eväineni toimitin sitten itseni Wolverhamptoniin menevään junaan ja löysin varsin helposti vielä oman paikkanikin. Onnekseni olin saanut pöydällä varustetun paikan ja eväiden syöminen oli sitä helpompaa.

Matka Wolverhamptoniin ei kestänyt kovin kauaa, juuri sopivasti tosin, että ehti katsella maisemia ikkunasta ja ihailla näkymiä. Tällä kertaa päivä oli oikein kaunis, aurinkoinen ja pilvetön. Mielialani oli heti paljon toiveikkaampi ja matkustusintonikin tuplaantui, kun sain katsella upeita maisemia, jotka suorastaan kylpivät auringonvalossa. Wolverhamptoniin juna saapui hieman kahden jälkeen ja asemalta vinkkasin taas itselleni taksin, ja suuntasin kohti majapaikkani vastaanottoa. Sieltä sain kaavakkeen täytettäväkseni ja rekisteröidyin, sitten minulle jo osoitettiinkin opas, joka veisi minut perille. Onnekseni kyseessä oli nuori mies, joka oli jopa niin ystävällinen, että tarjoutui kuskaamaan sen isomman ja painavamman matkalaukkuni perille. Enkä todellakaan voi kiittää onneani enempää, sillä tämä poika toimitti sen hirviömäisen painavan laukun portaat ylös tähän huoneeseeni, joka sijaitsee toisessa kerroksessa. En tiedä miten olisinkaan selvinnyt laukkuni kanssa, mikäli minun olisi pitänyt se yksin tänne ylös asti raahata. Onneksi ei tarvinnut.

Nyt oli jälleen yksi hetki, jolloin sai vain istahtaa alas ja huokaista helpotuksesta. Olin päässyt perille. Ja vielä ilman mitään kommelluksia. Tunne oli niin vapauttava, ettei sitä oikein voi sanoin kuvailla. Se matkustuksen aikaansaama järjetön jännitys ja aikatauluista stressaaminen oli ohi ja sai vain olla hetken, vailla huolta seuraavasta päämäärästä. Pitkään en kuitenkaan malttanut paikallani olla, vaan aloin tietenkin heti virittelemään itselleni internettiä toimintaan. Olinhan jo ollutkin täysin irrallaan kaikesta tutusta ja mikään ei olisi parempaa, kuin päästä tarkastelemaan ystävien ja perheen Facebook-päivityksiä ja jos hyvin sattuisi niin myös jutella jonkun heistä kanssa.

Internetin virittäminen toimintakuntoon oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty ja jouduinkin tekemään itselleni hirvittävää puhelinlaskua käyttämällä puhelimeni nettitoimintoa, että sain rekisteröityä itselleni yliopiston IT-tunnukset ja näin ollen pääsin vihdoin kirjautumaan sisään myös tähän nettiin. Onneksi tässä talossa netti on vieläpä langaton, joten se sopii mainiosti kannettavalleni, joka ei ole sidottuna yhteen tiettyyn paikkaan. Heti kun netti oli saatu toimintakuntoon ja perheen kanssa oli juteltu reilun tunnin ajan, päätin lähteä ruoka ja tavaraostoksille paikalliseen supermarkettiin.

Tämä tehtävä oli jälleen helpommin sanottu kuin tehty, sillä unohdin ottaa mukaani kartan tästä lähialueesta ja koska typeryyksissäni kuvittelin kyllä löytäväni yhden jättimäisen supermarketin ilman karttojakin, päätin olla palaamatta ja hakematta sitä. Se jos mikä oli varsinainen kardinaalimunaus. Minä, fiksuna tyttönä, nimittäin lähdin väärään suuntaan. Kyseinen supermarketti sattuu sijaitsemaan melkein kivenheiton päässä ja sinne ei todellakaan ole pitkä matka. Paitsi silloin, kun lähtee harhailemaan ympäriinsä kaupunkia. Aluksi se oli ihan mukavaa, näki vähän paikkoja. Mutta sitten kun olin katsellut näitä paikkoja ja seikkaillut pitkin katuja sellaiset kaksi tuntia, alkoi se olla jo varsin puuduttavaa ja aloin olla jo hieman hädissänikin. Miten ihmeessä aion löytää sen supermarketin, saati kotini?

Typeryyksissäni vielä pyörin monet kerrat sen supermarketin kupeessa, mutten kuitenkaan kertaakaan niin lähellä, että olisin älynnyt sen olevan aivan vieressäni. Lopulta tympäännyin typeryyteeni ja kävin paikallisesta pubista kysymässä neuvoa. Selvisi, että supermarketti oli juuri siinä suunnassa, jonne olin kävelemässäkin, en vain ollut sitä älynnyt. No, pääsin lopulta perille ja sitten ostoksille. Joihin meni taas ainakin se toinen parituntinen, kun en meinannut siitä kaupasta mitään löytää. Tietenkin, kun kyseessä oli uppo-outo kauppa ja vielä suhteellisen iso, niin oli hankala yrittää etsiä jotain tuttua. Lopulta sain kuitenkin välttämättömät ostokset tehtyä ja selvisin vihdoin kotiin. Silloin vasta kunnolla sai rauhoittua, kun tiesi ettei enää tarvinnut lähteä mihinkään.

Näin paljon ehti tapahtua vain parin päivän aikana, joten lienee tässä kohtaa viisainta lopettaa ja jatkaa kertomusta sitten hieman myöhemmin uudelleen.