8. Merkkipaaluja ja ikävöintiä

Keskiviikkona 6.10. tuli täyteen tasan kuukausi täällä Britannian maaperällä. Samalla kertaa myös huomasin, että Lontooseen ja Valtterin näkemiseen on enää kaksi viikkoa jäljellä. Se lämmitti mieltä. Keskiviikko itsessään ei ollut kovin kummainen. Kävin aamulla klo 12-13 Pilates-tunnilla, joka oli taivaallinen, sillä sen jälkeen viikon jumissa olleet pohkeeni olivat vihdoinkin rennot! Tykkäsin kovasti siitä tunnista. Tunnin jälkeen piti käydä kaupan kautta ostamassa ruokaa, ja tällä kertaa tarttuikin mukaan hedelmiä enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Ostin omenoita, banaaneja ja klementiinejä. Niin ja paprikan ja perunoita. Tänään ruoaksi tein sitten spagettia ja bolognesekastiketta. Sitä tuli taas niin paljon, että riittää ainakin kolmelle syömiskerralle. Toisaalta ihan mukavaa, kun ei joka päivä tarvitse laittaa ruokaa, mutta toisaalta alkaa aina vähän tympimään jo lopulta saman ruoan syöminen. No, sellaista se on, kun itselleen vaan kokkaa. 

Illalla raahasin itseni vielä salille ja oli kyllä rento olo illalla, kun tuli kotio ja kävi suihkussa. Siitä huolimatta en jostain syystä saanut millään unta ja nukahdin varmaan vasta kolmen maissa. Sen kyllä huomasi, kun heräsin sitten torstaina 7.10. vasta klo 10.30... Sain kuitenkin sen verran itseäni liikkeelle, että kävin aamusta pesemässä pyykkiä ja siinä pyykkejä odotellessa sain jopa luettua hieman noita luentojuttuja. Takaisin tullessa olikin jo nälkä, ja piti laittaa puuroa mikroon, kun ei ollut tullut syötyä aamupalaa sinne pyykinpesuun mennessä. Sehän taas ei mennyt ihan putkeen se puuron teko, kun puolet meni mikrolautaselle... Sain kuitenkin onneksi sitten jotain syötävää, ettei kaikki siihen lautaselle päätynyt. Mutta kyllä harmitti, kun sekin puurolautanen oli yltympäriinsä puurossa.

Päivällä en saanut hirveästi aikaiseksi koulujuttujen suhteen, ainoastaan muutaman artikkelin luin. Klo 17 olikin jo sitten Body Sculpture-fitness tunti, ja ei ollut tällä kertaa onneksi läheskään niin rankka kuin ekalla kerralla. Kuitenkin niin, että hiki tuli pintaan ja olin kyllä ihan rätti tunnin jälkeen. Hirveä nälkäkin oli, ja onneksi oli sitä ruokaa jääkaapissa, ettei ollut kuin lämmittää mikrossa. Loppuilta menikin sitten koneen ääressä istuskellessa. Aikaa kului niin ikävöintiin, tylsistelyyn kuin ihmettelyynkin. 

Ikävöin tietenkin rakkaita kotona, kun heitä ei oikeasti näe pitkään aikaan (sekin kaksi viikkoa tuntuu varsin pitkältä, ja entäs sitten kun Valtteri lähtee?! Millainen ikävä sitten jää?!). Tylsistely meni siihen, että ei oikeasti ollut mitään tekemistä täällä. Yleensäkään täällä ei ole mitään tekemistä. Pitäisi ehkä tehdä niitä yliopistojuttuja, mutta kun ei motivaatiota ole niihinkään. Ihmettelinkin sitten siinä sitä, että mitä ihmettä minä täällä teen? Suurimman osan ajastani nökötän huoneessani mitään tekemättä, pyörittelemässä peukaloitani ja tylsistymässä. Eri asia, jos tässä meidän solussa olisi jotain elämää, ja voisi edes keittiössä hengailla, niin että olisi joku kenen kanssa jutella. Mutta ei, kun kaikki ovat aina huoneissaan tai sitten keittiössä rakkaitten oman maalaisten kavereittensa kanssa ja siitä taas ei muuta kuin ärsyynny, kun kuuntelee jatkuvasti jotain kieltä mistä ei ymmärrä sanaakaan. Mietin myös sitä, että mitähän keväällä, kun tulen takaisin. Kaikki kehen tähän mennessä olen tutustunut, ovat täällä vain tämän lukukauden. Mitä minä sitten keväällä teen, kun ei ole ketään kenet tietäisin? Eikä nyttenkään tunnu olevan siitä mitään hyötyä, kun ei ole oikein mitään yhteyksiä näidenkään nykyisten tuttavien kanssa. Sekin toisaalta johtuu itsestäni, kun jossain välin kyllästyin kulkemaan heidän seurassaan. Mitä minä siinäkään tein, olin ainoa suomalainen saksaa puhuvien keskellä, joten aika usein kieli vaihtui englannista saksaksi, ja minä jäin täysin keskustelun ulkopuolelle (kun en sitä saksaa ymmärtänyt).

En tiedä tulisinko tänne takaisin enää keväällä, ellei olisi pakko. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei täällä ole minulle mitään.